


Mä olen suomen aikaa jo 18. Ihan uskomatonta, että tää ikä, jota oon odottanu koko pienen ikäni, on nyt piikissä. Muistan aina ku täytin vuosia, niin aina väheni yks vuosi tuosta suuresta 18 vuoden täyttämisestä. Oikeastaan vasta viime vuonna, kun täytin 17, tajusin, että hei en mä haluukkaan täyttää 18!
Kaikki sanoo, että 17 on turha ikä, koska ollaan jo niin lähellä 18, muttei silti ole samoja oikeuksia kun 18 vuotta täyttäneillä. Mun mielestä 17 on kuitenkin ihan paras ikä. Silloin saa viellä luvallisesti olla ihan vaavi ja tehdä virheitä, koska on viellä lapsi. Viime vuosi oli mulla ainakin yks parhaista koko mun elämässä...niin paljon tapahtu kaikkea ja tutustuin uusiin ihaniin ihmisiin. Myös puolet viime vuodesta oon viettäny täällä Meksikossa, mikä on kanssa ihan uskomatonta:O
Yksi päivä tossa juuri mietin, että oonko muuttunu täällä..ensin ajattelin että en, mutta kun uppouduin asiaa tarkemmin miettimään, niin KYLLÄ olen muuttunut paljonkin. Tähän menessä tää vaihto on tuonut mulle hurjasti itsevarmuutta lisää, taidon puhua ja pitää esitelmiä ihmisten edessä (totta kai vielläkin jännittää, jos on paljon paljon ihmisiä, mutta nykyään helpompaa), rohkeutta puhua uusille ihmisille, häpeättömyyden tunetta(en tiiä onks tää niin hyvä juttu:D), uusi kieli, kulttuuri, suvaitsevuutta, turhautumisen ja pettymysten nielemistä, sopeutumista uusin tilanteisiin ja mikä on mulle ollu kaikista isoin juttu on se, että oon oppinu arvostaman mun perhettä ja mun kotimaata ihan uudella tavalla. Oon täällä olessa älynny miten ihana ja rakastava perhe mulla onkaan, ja miten hyvin mun vanhemmat on mut kasvattanu. En voisi parempaa perhettä toivoakkaan.
Mutta ei tää vaihto oo aina kuitenkaan ollu pelkkää ruusuilla tanssimista. Täällä on hetkiä, kun tunnen itteni tosi tosi yksinäiseksi. Alussa näitä hetkiä oli paljon enemmän kun ei oiken voinu kommunikoida ja osallistua keskusteluihin, mutta kyllä viellä välillä tuntee että oon yksin. Ja se yksinäisyyden tunne on ihan erillainen mitä oon koskaan tuntenu... ja silloin kun se iskee, niin kaikki rupeaa ärsyttämään ja tuntuu siltä ettei kukaan ymmärrä mua. Ja että kaikki täällä on niin erillaisia, lapsellisia. Myös se on vaikeeta, kun ei oikein tiedä kehen voi luottaa 100%. Mulla on paljon meksikolasia kavereita, mutta en luota niistä paljon kehenkään sen vertaa, että voisin niille kertoa jos mulla on esim joku ongelma. Oikeataan vaan Kenia, Cora, Leo ja Santiago on sellasia ystäviä joihin voin luottaa ihan täysillä. Vaihtareihin luotan, koska yleensä niitten ongelmat on samankaltasia. Eniten oon Marcon, Theon, Monican ja Samin kanssa. Kaikki me ollaan täysin erillaisia, mutta silti tullaan ihan superisti toimeen.
Mulla on myös usein niitä päiviä kun tunnen hallitsevani maailmaa. Tulee vaan sellanen fiilis että "mä pysyn ihan mihin vaan". Sitä tuntee itsensä niin itsenäiseksi. Varsinkin silloin kun matkustetaan autolla pitkiä matkoja, tujottan vaan maisemaa, kuuntelen musiikkia ja just silloin mulle tulee se tunne, että oon onnekas kun oon saanu tän mahdollisuuden ja haluun vaan nauttia tästä vuodesta.
Tänään koin ensimmäiset paniikit kotiin paluusta. Mun koulut alkaa vasta 15.helmikuuta, joten silloin mulla on enää pikkasen reilut 4kk jäljellä täällä!!!! Ja meillä alkaa vissiin toukokuun puolessa välissä jo lomakin. Miten nopeesti vuosi voi mennäkkän. Kun mä saavuin Carmeniin, niin muistan aatellenni että, "en mä vuotta täällä pysty olemaan". Mun elämä Suomessa tuntuu just nytten niin kaukaselta ja en ees muista kauheesti mun päivä rytmiä siellä. Tottakai ootan jo innolla että nään kaikki mun mussut <3
Nyt riittää nää mun avautumiset täällä. Huomenna mennään kattelemaan delfiinejä jee, päivällä syödään meillä perheen plus Theon kera, illemalla mennään mun tädin taloon viettelemään mun synttäreitä ja myöhemmin viellä Leolle juhlistamaan mun synttäreitä:)
Noi kuvat tossa ylhäällä on tosta altaalta, jossa me joka päivä kun säät sallii löhötään.
Ps. jos et ole viellä kattonut kuvia ja lukenut mun Cancunin reissusta, niin käyppä tsekkaamassa edellinen postaus:) adioooos!